Lemmikit

Tälleen eläinrakkaana ihmisenä ajattelin nyt kertoo vähän enemmänkin siitä että minkälainen tää meidän eläintarha (asunto) on. Meiltä löytyy siis sekarotuinen koira nimeltä Caro. Carossa on Novascotian noutajaa, kultaista noutajaa ja sileäkarvaista skotlannin paimenkoiraa eli colliee. Caro on 3 ja puolivuotias, itsensä mielestä edelleen pikkuinen pentu. Luonteeltaan aivan mahtava pääasiassa mutta haukkuherkkyyttä löytyy ja edelleen yli-innokkuutta lenkeillä. Eli haastetta vielä riittää.

Sitten meiltä löytyy erittäin pippurinen kissa. Monen mielestä kissat on aina pirullisia mutta tää on mun kohdalle eka joka oikeesti vaikuttaa siltä että tykkää räppiä ja purra. Se on aika turhauttavaa, vaikka ollut aina sellainen, pennusta asti. Hänen nimensä on Sir Lancelot, muita nimiä; mulkero, pirupentu, paskiainen/kakkiainen, mutta yleisimmin Lanssi. Välillä hän on kyllä niin mamman poikaa, yleensä jos mä olen yksin kotona niin tulee jossain vaiheessa kerjäämään silityksiä ja rapsutuksia. Että ei se läpeensä paha oo. Hänen perusilmeensä näkyy tässä kuvassa aika hyvin. Aika tyly :D.

Näiden ns. peruselukoiden lisäksi meiltä löytyy pikkuisia. Esittelen heistä ensimmäisenä mulle kaikkein rakkaimman eli kesyhiiren nimeltänsä Sokeri. Hänet sain kun nätisti nykäsin miestä hihasta et mä niin tahtoisin kun toinen oli niin suloinen ettei mitään rajaakaan. Aivan ihana. Sokru on aika ujo poika, nyt kun ikää tullut enemmän niin rohkeutta tullut lisää. Mua vaan hirvittää kun toinen saattaa välillä mennä ihan lähelle terran kantta kun tykkää hilluu herkkutikussa. Se vaan kun kissa monesti chillaa siinä päällä. Sokru ei tykkää kovista äänistä ja menee piiloon jos niitä yhtäkkiä kuuluu. Sormissa tykkää kiipeillä nykyään vähän enempi mutta kovin usein en häntä käsittele. Sokrulla on terrassaan juoksupyörä mitä hän käyttää useamman tunnin vuorokaudessa. Rakastaa juoksemista yli kaiken. Anteeksi tää blurri kuva, hän on aika vikkelä eikä mikään kamera oikein pysy mukana hänen liikkeissään.

Sitten meillä asustaa 3 gerbiiliä. Silloin kun muutin tänne, täällä asusti 2 gerbiiliä mutta ikää heillä oli jo niin paljon että tuosta alkuvuodesta menehtyivät. Gerbiilit ovat miehen tyttären periaatteessa. Minä ja mies kuitenkin niistä pidetään huolta. Ehdotin jo että nää uudet myytäisiin kun en tykkää siitä että heidän omistaja ignooraa heitä eikä se oo kovin reiluu heitä kohtaan. Mies taas on kiintynyt niihin, ja kyllä mäkin, vähän. Niin ei sit myydäkään. On vaan ollu turhauttavaa kun noi tarvii käsittelyy ettei ne ihan villiinny ja mun on ollut pakko niitä käsitellä vaikka en oikeen tykkää. Ovat todella vilkkaita ja tuntuu et pitää ottaa ihan hirveellä nopeudella ja jopa voimalla kii että saan käsiteltyy. Se taas hirvittää ittee. Mut ei mieskään niitä käsittele niin kuka muu muka sen sitten hoitais jos en mä. Onneksi tytöistä on toisilleen paljon seuraa, leikkivät. Yks lemppari leikeistä heillä on tuhota terran sisustusta ja juomapulloa. Nyt kun vaihdoin juomapullo-merkin niin eivät oo niin äkkiä tuhonneet. Todella ärsyttävää se on kun ovat niin termiittejä. Elikkäs nimet neitokaisilla on Pilkku, Tilkku ja Vilkku.

Joten tässä tämä meidän eläintarha. Gerbsujen kuvista varmaan näkeekin ton mua hirvittävän tiukan otteen. Kaikki elukoista ovat mulle omalla tavallaan lähellä sydäntä. Koira tietysti lähin kun on pisimpään elämässä mukana ollut. Toivon että kaikki menee hyvin ja että hän tottuu sit uuteen laumanjäseneen ja suojeleekin tarvittaessa.

Tänään olen ollut aikalailla liikkeessä kokoaika. Heräsin klo 11 ja hillitsin itteni etten herättänyt vielä miestä. Herätin sit miehen vasta klo 13, olin keittänyt kuulkaas kahvit ja kaikki. Miestä ärsytti silti kun tullaan vapaapäivänä herättään vaikkei oo tarvetta herätä. Mut mulla oli tylsää ja ajattelin että kun huomenna meidän pitää olla jo yhdeksältä neuvolassa että pitää kuitenkin jo aiemmin alkaa nukkuun että jaksetaan herätä. Mies siis tahtoo mukaan. Samalla herätin tytönkin, tai herätin ja herätin. Varmaan heräs siihen mun ja miehen sanailuun ennen kun ees menin hänen huoneeseen. Itse heräsin siihen kun tämän neitokaisen äiti soitteli miehen puhelimeen. Sanotaanko nyt näin että tämän ihmisen kanssa on väliajoin hyvin hankala tulla toimeen. Ihmeteltiin et miks soittaa, että mistä se tällä kertaa on vetänyt herneet nenään. Hän ei yleensä soita kuin sellaisessa tilanteessa kun on raivoissaan/tuohtunut. Tyttö sanoi vasta sen jälkeen että ei eilen uskaltanut sanoa äitillensä lähdöstään kun oli nukuttamassa pikkusisaruksia. Kuulemma aina jos sen keskeyttää niin raivostuu. Tiedä sit mitä hyötyy siitä on, raivota lapselle jos hällä on jotain asiaa. Mutta siis me oltiin siinä käsityksessä että tyttö oli sanonut lähtevänsä, mut ei. Tämähän meidän täytyisi varmistaa ja mies varmisti sen tällä kertaa niin että kysyi jo linkassa tytöltä että oliko äiti kotona kun lähdit. Ei mikään paras tapa tietenkään. Tästä lähtien kyllä pommitan sit viesteillä et on meillä. Siitä oli siis hermostunut, saatiin tietää mun apelta kun oli jostain syystä sille soittanut... ei siis vastannut viesteihin eikä soittoon kun yritettiin yhteyttä ottaa. En ymmärrä mitä tämä asia kuuluu appiukolle. Ei mun mielestä kuulu ollenkaan. Toinen asia mitä ihmettelen on se että miksi soittaa vasta tänään? Kun tyttö kuitenkin tuli tänne jo eilen alkuillasta. Huomasiko se vasta tänään että tyttö on poissa kotoa? Toivottavasti ei! Kuitenkin kun tästä ihme sotkusta ohi päästiin niin käväsin kaupassa. Mietin pitkään et mitä syötäis ja päädyin niin outoon ratkaisuun kun kanasalaattia, ranskalaisia ja pepperonipitsaa. Kyllä tuijotin pitempään kaupassa että uskallanko syödä tota pitsaa. Hesestä mun täytyi kiitos mielitekojen käydä hakeen mansikkapirtelö. On se vaan niin hyvää. Huomenna sitten parempi ruoka, neuvolan jälkeen. Sieltä sanottiin että varaa ekaan käyntiin aikaa 2 tuntii. Siis 2 tuntii? Kääks. Mitäköhän siellä oikeen läpi käydään kun niin paljon aikaa piti varata. Sen näkee sitten huomenna. Kirjotan huomenna juurikin tuosta neuvolan käynnistä tännekkin.

Toivottavasti muidenkin viikonloppu suju kivasti!