Pyhäinpäivä

Tänään meinasin vähän kirjoitella että minkälaisia oireita mulla on ollut ja miten olen niiden kaa pärjännyt. Olen siis ollut varsin tietoinen kaikista alkuraskauden oireista jo vuosien ajan mutta silti nää on tullut yllättäen. Siis miettikää, meitsi valmistautu kestään nämä jo ajat sitten mut silti. Ja olin päättänyt etten valita. Ja se on ehkä pääpiirteittäin pitänytkin se päätös. En ole liialti valittanut, ainakaan omasta mielestäni. Tyypillisiä oireita mulla on ollut  nippailukipuja, puhun sellaisista pienikestoisista terävistä kivuista kohdun seudulla. Sitten auts mun rinnat! Ne on kipeet ja pinkeet, turvonneet, nännipihat on levinneet ihan kiitettävästi. Väsyttää enemmän kuin yleensä ja olen joutunut ottamaan päikkäreitä. Yleensä en ota päikkäreitä, musta ne on vanhusten ja lasten päivärytmiin kuuluvia. Joten todellakin on ollut hirveetä kun on ollut pakko ottaa päikkärit. Kun ei vaan oo pysynyt hereillä. Iltaisin saatan nukahtaa osittain jopa pysty-asentoon. Tai silleen sammua vaan. Sitten tää kaikista oireista tiedetyin; pahoinvointi. Suurimman osan ajasta on vaan sillain etova olo mut välillä pahoinvointi on tullut niin täysillä päälle ettei uskos. Eli siis jos joku miettii et olenko oksentanut niin voi kyllä, valitettavasti olen. Pari päivää sit söin jäisiä viinirypäleitä.Ja pian sen jälkeen oksensin ne kaikki ulos. Siitä en toki ole varma et oliko niissä jotain kun tuli mahakipuakin kans. Ja muuten on mammavitamiinit tullut ylös pariin otteeseen. Oksentaminen on mulle aina yhtä kammottavaa. Mutta kyllä sen kestää. Haistan kaiken myös nykyään todella paljon vahvemmin. Mulla oli jo ennestään aika vahva hajuaisti mut tää on siis niin eri sarjassa. Kahvin keitosta on tullut taistelu etomista vastaan kun se haju on niin käsittämättömän vahva. Toinen esimerkki on se että haistan meidän koiran tulevat juoksut. Jep. Siis haistan veren sen lähettyvillä. Ihan outoa! Eilen mun oli pakko tukkii mun nenä et pystyin putsaamaan meidän kesyhiiren terran. Ihan tuskaa ja yökin silti pariin otteeseen kun se haju tuli nenään suun kautta, hyi. Sitten tää tiheentynyt pissalla juokseminen. Siis oikeesti huomaan sen kun yleensä pystyny oleen 4 tuntii ihan tosta vaan ilman et pissattanut niin eipä kuulkaas enää. Suurinpiirtein joka tunti mun on käytävä. Ehkä toi kohtu painaa jo rakkoa? En mä tiedä. Mielialanvaihtelut on ollut aika räiskyviä. Mulla palaa hermo niin paljon pienemmästä kuin ennen. Mies on huomannut varmasti sen ettei kestä härnätä samanlain kun ennen paitsi jos haluu saada mut hermostumaan. Tai oikeestaan tulistumaan. Yleensä se kestää vain vähän aikaa se ärsytys ja menee ohi tosi äkkiä jonka jälkeen saatan naureskella jo ittelle kun oon niin outo nykyään. Mut pääasiassa oon pärjänny näiden oireiden kaa hyvin. Mut muuten kipujen kaa en oikeen jaksais olla. Selkää särkee iltaisin pääasiassa mutta sinnittelen aina siihen asti kunnes alkaa nukuttamaan. Mulla on selässä ongelmia ollut jo pitempään, on välilevyn laskeutumaa ja nyt tänä vuonna magneettikuvissa näkyi 2 välilevyn pullistumaa. Toinen näistä pullistumista painaa vuorotellen jompaa kumpaa iskiashermoo. Ensin se painoi oikean jalan iskiashermoo ja sit vasemman. Pääasiassa kipuu on itse selkärangassa kun siihen nyt on muodostunut enemmän painetta. Välillä se kipu on myös selkärankaa ympäröivissä lihaksissa. Pian raskaustestin jälkeen otin yhteyden tosiaan äitipolille jonka lääkäri sanoi että kipuun mieluummin Panacod kuin Norspan mikä mulla oli pari vuotta käytössä. Ja kävin viime viikon maanantaina lääkärissä hakeen sitten reseptin panacodiin. Tai ekaksi juteltiin lääkärin kaa siitä mikä olisi järkevintä ja kun sanoin että Panadol ei riitä kun ei vie kipuu pois laisinkaan niin Panacod oli sitten lievin ja turvallisin vahvemmista kipulääkkeistä. Neuvoi kuitenkin välttämään sen ottoa viimeiseen asti ja viimeistään vikan kolmanneksen alkaessa mun täytyy jättää se pois ettei sikiö addiktoidu. Kamalaa ajatella edes sitä että nyt altistan mutta luulen että tää stressittömyys olotila mikä tulee kipulääkkeiden oton mahdollisuudesta on parempi kuin se että stressaan ja ahdistun kivuista. Olen jopa kuullut että jotkut stressaa itellensä keskenmenon niin sitäkin ajatellen olen nyt yrittänyt totaalikieltäytyä stressaamasta. En tahtoisi että toiselle tulee ahdinko mun stressistä. Toki enhän mä voi tietää ennen ultraa sitä että kaikki on hyvin. On puhuttu että niin kauan kun ei vuoda ja oireet pysyvät samana niin kaikki on ihan hyvin. En ole vuotanut ja oireet jopa vahvenevat välillä. Olen yrittänyt ammeta näistä positiivista asennetta mutta silti välillä hiipii mieleen et entä jos jotain on tapahtunut. On kai aika yleistä.

Niin hei massuasiaa! Olen ottanut, tai oikeastaan olen pistänyt miehen ottamaan musta jo kuvia, tai siis mahasta. Ekan otin kun oli 6+jotain, toka otettiin tiistaina kun tuli täyteen hurjat 7+0. Äitini on näitä pyydellyt ja tänäänkin kyseli et millon seuraava. Äitini on aika innoissaan tästä mikä on myös itseä ilahduttanut. Tuleva mummu on selvästi täpinöissään. Tosiaan seuraava kuva mun turvotuksesta otetaan tiistaina. Mä katson jos mä osaisin sen tännekin laittaa niin näette sitten myös mistä lähdetään. Turvotukset näkyy mulla selkeesti koska painan nykyään vain n. 47 kg (olen 157 cm pätkä) niin kaikki näkyy. Sellainen viiva mikä tuli ennen vatsalihasten ja kohdun väliin on hävinnyt. Kohtu mulla on aika edessä kuulemma. Kun kokeilen mahaa kohdun tietymillä se tuntuu napakalta, lihakset taas tuntuu pehmeiltä kun en jännitä. Joten mietin että voiko se olla tosiaan kohtu. Siitä kysyn kyllä maanantaina! Jos ei neuvolatäti tiedä siihen vastausta niin ei kukaan. 

Tänään kävimme leffassa mieheni kanssa katsomassa Yksin Marsissa 3D-versiona. Tosi huippu!! Oli kivaa. Kohta katsomme mun lempparipiirretyn The Nightmare Before Christmas koska mä tahdon. Onneksi mies tykkää siitä kans. Itse muistan melkein kaikki laulutkin siitä ulkoa (joo tiiän oon vähä outo) ja joitakin kohtauksiakin. Saapi nähä tulleeko tuo uunituore 13-vuotias neitokainen kans kattoon, vois käydä kysymässä. Epäilen kyllä. Neiti täytti siis tänään 13-vuotta ja on nyt ihan virallisesti teini-ikäinen, hehe. Oli mukavaa et suostu tuleen edes yhdeksi yöksi, käy nykyään tosi harvoin kun kaverit tietty kiinnostaa enempi kuin meidän seura. Kyllä mä sen iän muistan vaikka siitä onkin aikaa jo yli 10 vuotta. Mut hei, huomenna lisää!

Taustoja

Kuten eilen lupasin niin tänään tosiaan avaan vähän mun historiaa. Tai ehkä jopa vähän enemmänkin. Keväällä 2007 tapasin miehen jonka kanssa ajattelin viettäväni koko loppuelämäni. Olin häthätää itse 16 vuotias. Toki ensin ihmettelin että mitähän tuokin mussa näkee ja testasin et tykkääks se oikeesti. Tykkäsihän se. Olin niihin aikoihin henkisesti aika epästabiili enkä luottanut kehenkään, en edes itseeni. Mutta kun kesä meni ja mies sinnikkäästi roikkui mukana niin aloin suunnittelemaan tulevaisuutta. Syksyllä muutin yhteen sen miehen kanssa, ja joulukuussa hän kosi mua. Syytä siihen en kyllä vieläkään ihan ymmärrä, ei mun ehkä tarvitsekaan. 8/2009 mentiin sit naimisiinkin. Se silloin tuntui ihan hyvältä ratkaisulta vaikka olinkin yks stressikimppu. Mulle iski vauvakuume silloin 2009 alkuvuodesta jo mutta se mies vannotti mua odottamaan. Minähän odotin. Pillerit jätettiin pois 8/2009 sillä periaatteella että tulee jos on tullakseen. Meni useampi vuosi johon mahtui paljon kyyneleitä, katkeruutta, ovulaatiotestejä ja negatiivisia raskaustestejä. 2011 sitten vihdoin otin lääkärissä asian puheeksi, eli yritin antaa armoo mun kropalle aika pitkään. Sieltä sitten lähetteellä lapsettomuuspoliklinikalle. Mun oli niin vaikea hyväksyä sitä että mun muutenkin jo vaikea kroppa ei voinut antaa meille raskautta. Varsinaista vikaa lapon tutkimuksissa selvinnyt mutta siippoja oli vaan 1 % hyviä mut syyttivät silloin huonoa näytettä tai jotain jos oikein muistan. Mulle sanoivat vaan kystaherkkyydestä mutta eivät myöntäneet että se voisi vaikeuttaa. Joten diagnoosiksi selittämätön lapsettomuus. Siitä varmaan alkoi sitten parisuhteen alamäki viimeistään. Toinen ei ymmärtänyt miksi olin katkera ja vihainen maailmalle, ja yritti lohduttaa kertomalla että menneisyydessä oli jonku muijan pistäny paksuksi että kyllä se vielä onnistuu. Siis mikä lohdutus toi on?! Se ei ikinä osannut oikeen ymmärtää mua eikä lohduttaa. Välillä vähätteli tilanteet vakavuutta yms. Kai sekin sit jotenkin oireili, mut en vaan huomannut. Tai huomasin mä jatkuvan valehtelun ja asioiden sievistelemisen paremmaksi mihin se käytti tekosyytä että haluaa suojella mua, ei siis koskaan kohdellut kuin tasavertaista aikuista. Luulin silloin et rakastan sitä mutta näin jälkikäteen en tiedä mitä tunsin. 3/2014 valmistuin media-assariksi jonka jälkeen mulla olikin vapaa-aikaa mihin en ollut tottunut yhtään. Mietin asioita paljon enemmän. Sitten tuli tää biisi, Nopsajalka-Lupaan olla sun. Kuuntelin ja kuuntelin ja se ei herättänyt mussa mitään tunteita vaikka sanat on koskettavat ja hänen äänestä tykkään. Se oli outoa. Yhtäkkiä tajusin etten tunne mitään. En iloa, en surua, en kiintymystä, en mitään. Mä olin ihan hämmentynyt, ihan uusi tilanne mulle. Olin aina tuntenut kaiken niin todella vahvasti että ei tosikaan. Tunteet oli vain hävinnyt. Tajusin että mulle on ihan sama mitä se mies tekee. Yhden kuukauden ajan sit vaan yritin koota ajatuksiani mutta sitten ahdistus kävi liian suureksi. Kerroin miehelle 05/2014 etten tunne enää mitään ja olisi parasta ottaa tauko. Otin koiran ja pakkasin, äitiä olin muistaakseni muutaman tunnin etukäteen jo varoittanut. Äiti tuli hakemaan. Meni 2 viikkoa sekavissa tunnelmissa, äidin nurkissa. Sitten suostuin menemään takas asunnolle jossa käytiin miehen kaa pitkä keskustelu siitä että meneekö välit poikki heti vai yritämmekö saada suhteen vielä toimimaan. Vaikka mun kropan jokaikinen solu halusi jos pois siitä tilanteesta, vapaaksi, pois ahdistuksesta, päätin kuitenkin vielä yrittää. Ehkä se johtui ylpeydestä, mistä lie. Se oli kuitenkin virhe. Kesä oli ihan hirveää aikaa, täynnä ahdistusta, riitoja eikä tilanne korjaantunut. Vihasin sitä tilannetta missä olin ja sitä että olin suostunut yrittämään vaikka oli arvattavissa miten siinä käy. Mies kyllä yritti pitää mua tyytyväisenä, se vain lisäsi ahdistusta. Elokuussa sain niin kovan ahdistuskohtauksen. En saanut sitä loppumaan ennen kuin sanoin että nyt en enää jaksa. Ihan sama mitä muut ajattelevat. Pakkasin kamppeet, soitin äitille ja otin koiran. Jälkikäteen äitini on ollut mun pelastaja aina. Kiitollisuus viime vuodesta on edelleen todella suuri. Me ei kyllä sopeuduttu enää saman katon alle, mikä sekin oli niin arvattavissa. Miettikää omalle kohdalle miltä se tuntuis, muuttaa takasin kotiin. Ei se mitään herkkua oo, ei vanhemmalle eikä lapselle varsinkin jos lapsi on jo pitempään asunut omillaan. 

Ahdistus helpotti lähes heti sen jälkeen kun lähdin. Liityin niinkin kyseenalaiseen kuvagalleriaan kun kuvake. Ei siitä nyt sen enempää mutta bongasin sieltä mun nykyisen miekkosen <3 Kun näin sen kuvan etusivulla niin oli aivan pakko mennä tsiigaan se profiili. Ja sit laitoin viestiä että oot komein tivolipelle mitä oon ikinä nähnyt, kun miehen nick siellä oli se. Johon toinen vastas sitten että kiitos, ootkos paljonkin nähnyt tivolipellejä? Ja et oletpa kaunokainen (punastuin) mihin mun oli sitten pakko vastata heti. Muutamat kommentit siellä vaihdettiin ja sit vaihtui puhelinumero. Ja olin ihastunut korvia myöten. Siis aivan päästä varpaisiin. Tutustuttiin sitten viestien muodossa, ja mies kertoi että hänellä on tytär, ja ymmärtää jos mä en tykkää asiasta. Mä vastasin heti että eihän lapsi ole mikään ongelma, mulle varsinkaan. Ja aloin sitten kyselemään paljon hänen tyttärestäänkin asioita. Sit soiteltiin joka ilta ja loppujen lopuksi pyysin miestä tekeen skype-profiilin et saataisiin ihan kasvokkain puhua. Aika pian me sit tajuttiin että mehän ollaan kuin paita ja peppu jo. Välimatkaa vaan oli tosi paljon, ja sit sovittiin et tavataan mun paikkakunnalla, ja että mies tulee toiselle puolelle suomea ja yövytään hotellissa. Laskettiin päiviä tapaamiseen, juteltiin joka päivä puhelimessa ja skypessä. Vihdoin tuli se päivä kun nähtiin. Heti kun näin hänet juna-asemalla niin tiesin ettei meidän kemiat rajoittunut vain nettiin vaan kipinöitä lenteli ihan livenäkin. Samana päivänä me aloitettiin suhdekin. Muutaman yön jälkeen mun koira ja tavarat tuotiin äidin miesystävän toimesta juna-asemalle ja lähdin samaa matkaa sitten itse tänne toiselle puolelle suomea. Ja tänne mä jäin. Ei ole kaduttanut missään vaiheessa etten hankkinut varakämppää äidin läheltä. Tottakai tottuminen siihen että täällä on välillä esiteini/teini ikäinen neitokainen joka osaa olla hyvin haastava ja hankala. Olenkin ainoa joka ei ole antanut kohdella kuin ketä tahansa ja se taisi tulla yllätyksenä likalle muutama kuukausi sitten. 

Silloin kun tänne lähdin reilu vuosi sitten mulla oli e-neuvolan suosituksesta ja myöskin omasta varovaisuudesta johtuen minipillerit käytössä. Ne oli käytössä 3 kk. Sitten vaan päätettiin mun miehen kaa että tulee jos on tullakseen. Varoitin kyllä moneen kertaan kun puhuttiin mahdollisista lapsista että joudutaan varmaan hoitoihin menemään. Mies silti uskoi luonnolliseen raskautumiseen. Mä en, en hetkeäkään. Sen takia tää raskaus on tullut totaalisena yllätyksenä mulle. Lapsi on erittäin tervetullut meille, ainoastaan tuon tulevan isosiskon reaktio vähän pelottaa että miten hän sen ottaa. Ei oo tykännyt äidin puolen pikkusisaruksistakaan hirveemmin. Onneks on jo niin iso ettei välttämättä mitään mustasukkaisuutta tule mukaan mutta en usko että hän mitenkään riemuissaankaan asiasta on. Tarkoituksena on odotella tuonne turvarajan satamaan asti ennen kertomista, ja ehkä pitempäänkin jos emme pääse ultraan heti. Seulontoihin osallistumme kyllä joten sen pitäisi olla välillä 10+0 - 12+6 lappusen mukaan.

Mun tavoitteena on käydä joka päivä jotain kirjoittamassa, mutta väliin voi tulla kiiruspäiviä, jolloin ei kerkeä. Niitä oikeastaan toivoisinkin että aika kuluisi nopeammin! Mut tää on tätä hätähousun elämää! 

Huomiseen! :)

16.10.2015 Elämäni suurin yllätys

En edes tiedä mistä aloittaa!

15.10 havahduin siihen etten muistanut millon mun edelliset menkat oli ollut. En yleensäkään koskaan jaksanut laittaa päivämääriä ylös millon uudet kierrot alkoi. Syitä avaan tän jälkeen. Pientä etomista oli esiintynyt ja sitten nippailuja alavatsassa. Tulistuin aika nopeaa ja se taas ei ole mulle niinkään tyypillistä. Selitin oloani kaverilleni joka sai oman esikoisensa tänä vuonna ja hän sitten neuvoi tekemään testin. Siis minä vai, enhän mä voi lisääntyy pah! Mutta kuitenkin otin neuvosta vaarin ja sanoin miehelle että pitäs testi vissiin ostaa. Ekan kerran kun kävi kaupassa ei tuonut niin mä oikeesti suutahdin ja sanoin: Mistä ketusta sä sellasen käsityksen sait ettei tarviis tuoda. Ja mies sanoi että älä nyt suutu mihin mä taas: En mä suuttunu, ärsyttää vaan tollanen. Että tällaset ei oo mulle tyypillisiä, suuttuu pikkuasioista. Kävi sitten ostamassa testin pian sen jälkeen.

Ekaks meinasin tehdä sen heti, mut sit päätin tehdä seuraavana aamuna. Kun sitten heräsin tuona maagisena päivänä 16.10, mua jännitti mutta yritin jo valmiiks valmistella itseäni jälleen kerran pettymykseen. Niitä negatiivisia testejä on takana varmaan 30 kpl. Miehen ostama testi oli varmaan hienoin millä ikinä testannut. Ei pelkkä liuska vaan ihan tikku missä imupinta ja kaikkee.

Olin varma että tein sen väärin kun siinä oli sellainen viiva minkä yli ei saa virtsata ja sen yli meni. Pidin ohjeiden mukaan imupintaa alaspäin. En peittänyt tai mitään, pidin vain kädessä. Noh, sitten mä katsoin sitä puolen minuutin kuluttua enkä meinannut uskoa silmiäni. 2 viivaa!!! Siis mitä?!? Onko mun kroppa todellakin viimein tehnyt sen mitä olen ehtinyt odottaa vuodesta 2009. Mä kiljahdin ja aloin itkeen onnesta. Huusin miehen nimeä joka taas säikähti että jokin on hätänä kun mulla ei oo tapana kiljua saatikka itkee vessassa, hehe. Näytin testiä ja itkin. En ollut ikinä ennen itkenyt onnesta niin paljon. Mies ihmetteli toki vähän että hei täähän on tosi hyvä asia, miks sä itket. Hädin tuskin sain sanottua että onnesta. Heti kun sain lopetettua itkun niin aloin googlaileen mun lääkkeitä ja että mitkä niistä pitää jättää pois. Soitin äitipoliklinikalle kun neuvolaan ei enää saanut yhteyttä. Äitipolin sihteeri antoi kätilölle, kätilö antoi numeron lääkärin huoneeseen jonka kanssa keskusteltiin että mitkä jätän samantien pois. Oon kyllä tosi tyytyväinen että sain samantien puhua ihan lääkärin kanssa kun mulla noita lääkityksiä löytyy. Sitten soitinkin pian jo äidille koska hänellä on nyt ollu hieman raskaampaa lähipiirin vakavan sairauden vuoksi, niin halusin kertoa että kyllä se päivä joskus paistaa risukasaankin. No kaiken tuon jälkeen sitten alkoi pelottamaan että miten mä pärjään ilman lääkkeitä, ja pysyyhän alkio mukana ja kasvaahan se isoksi ja vahvaksi. Sen jälkeen rupesin miettimään et millähän viikolla menen ja muistelin että millonkas ne menkat sit viimeksi tosiaan olikin. Villi veikkaus mulla mistä pidän kii on et ne oli 8.9 viimeks ja silloin vau:n laskuri mulle kertoi että 5+3 olis menossa ja LA 14.6.2016. Jotenkin hassu fiilis tuli niitä lukuja sun muita katsellessa.

Nyt tähän päivään. Tänään siis 7+2 ja aika on madellut mahdottoman hitaasti. Olen yrittänyt kehittää tekemistä itselleni etten kuolisi tylsyyteen odottaessa 

ekaa neuvola-aikaa. Se on onneksi jo ensi maanantaina. Mies tahtoo tulla mukaan. Pian plussauksen jälkeen kävin kirpparilla siivoamassa meidän myyntipaikan ja ihan vain siksi että tämä tuntuisi todellisemmalta ostin pikkuisen bodyn. Se on turkoosi ja siinä on lyhyet hihat, muistaakseni koko 62. Toissapäivänä teimme huvikseen sormustestin joka näytti poikaa. Kirjoittaisin tähän kaiken meidän tilanteesta mutta sitten tätä ei kukaan jaksaisi lukea, en varsinkaan minä itse, niin taidanpa kirjoittaa meistä huomenna vähän tarkemmin. Haluan vähän avata tätä miksi ajattelin näin testin teon aikoihin ja niin pois päin. Huomiseen!