Taustoja

Kuten eilen lupasin niin tänään tosiaan avaan vähän mun historiaa. Tai ehkä jopa vähän enemmänkin. Keväällä 2007 tapasin miehen jonka kanssa ajattelin viettäväni koko loppuelämäni. Olin häthätää itse 16 vuotias. Toki ensin ihmettelin että mitähän tuokin mussa näkee ja testasin et tykkääks se oikeesti. Tykkäsihän se. Olin niihin aikoihin henkisesti aika epästabiili enkä luottanut kehenkään, en edes itseeni. Mutta kun kesä meni ja mies sinnikkäästi roikkui mukana niin aloin suunnittelemaan tulevaisuutta. Syksyllä muutin yhteen sen miehen kanssa, ja joulukuussa hän kosi mua. Syytä siihen en kyllä vieläkään ihan ymmärrä, ei mun ehkä tarvitsekaan. 8/2009 mentiin sit naimisiinkin. Se silloin tuntui ihan hyvältä ratkaisulta vaikka olinkin yks stressikimppu. Mulle iski vauvakuume silloin 2009 alkuvuodesta jo mutta se mies vannotti mua odottamaan. Minähän odotin. Pillerit jätettiin pois 8/2009 sillä periaatteella että tulee jos on tullakseen. Meni useampi vuosi johon mahtui paljon kyyneleitä, katkeruutta, ovulaatiotestejä ja negatiivisia raskaustestejä. 2011 sitten vihdoin otin lääkärissä asian puheeksi, eli yritin antaa armoo mun kropalle aika pitkään. Sieltä sitten lähetteellä lapsettomuuspoliklinikalle. Mun oli niin vaikea hyväksyä sitä että mun muutenkin jo vaikea kroppa ei voinut antaa meille raskautta. Varsinaista vikaa lapon tutkimuksissa selvinnyt mutta siippoja oli vaan 1 % hyviä mut syyttivät silloin huonoa näytettä tai jotain jos oikein muistan. Mulle sanoivat vaan kystaherkkyydestä mutta eivät myöntäneet että se voisi vaikeuttaa. Joten diagnoosiksi selittämätön lapsettomuus. Siitä varmaan alkoi sitten parisuhteen alamäki viimeistään. Toinen ei ymmärtänyt miksi olin katkera ja vihainen maailmalle, ja yritti lohduttaa kertomalla että menneisyydessä oli jonku muijan pistäny paksuksi että kyllä se vielä onnistuu. Siis mikä lohdutus toi on?! Se ei ikinä osannut oikeen ymmärtää mua eikä lohduttaa. Välillä vähätteli tilanteet vakavuutta yms. Kai sekin sit jotenkin oireili, mut en vaan huomannut. Tai huomasin mä jatkuvan valehtelun ja asioiden sievistelemisen paremmaksi mihin se käytti tekosyytä että haluaa suojella mua, ei siis koskaan kohdellut kuin tasavertaista aikuista. Luulin silloin et rakastan sitä mutta näin jälkikäteen en tiedä mitä tunsin. 3/2014 valmistuin media-assariksi jonka jälkeen mulla olikin vapaa-aikaa mihin en ollut tottunut yhtään. Mietin asioita paljon enemmän. Sitten tuli tää biisi, Nopsajalka-Lupaan olla sun. Kuuntelin ja kuuntelin ja se ei herättänyt mussa mitään tunteita vaikka sanat on koskettavat ja hänen äänestä tykkään. Se oli outoa. Yhtäkkiä tajusin etten tunne mitään. En iloa, en surua, en kiintymystä, en mitään. Mä olin ihan hämmentynyt, ihan uusi tilanne mulle. Olin aina tuntenut kaiken niin todella vahvasti että ei tosikaan. Tunteet oli vain hävinnyt. Tajusin että mulle on ihan sama mitä se mies tekee. Yhden kuukauden ajan sit vaan yritin koota ajatuksiani mutta sitten ahdistus kävi liian suureksi. Kerroin miehelle 05/2014 etten tunne enää mitään ja olisi parasta ottaa tauko. Otin koiran ja pakkasin, äitiä olin muistaakseni muutaman tunnin etukäteen jo varoittanut. Äiti tuli hakemaan. Meni 2 viikkoa sekavissa tunnelmissa, äidin nurkissa. Sitten suostuin menemään takas asunnolle jossa käytiin miehen kaa pitkä keskustelu siitä että meneekö välit poikki heti vai yritämmekö saada suhteen vielä toimimaan. Vaikka mun kropan jokaikinen solu halusi jos pois siitä tilanteesta, vapaaksi, pois ahdistuksesta, päätin kuitenkin vielä yrittää. Ehkä se johtui ylpeydestä, mistä lie. Se oli kuitenkin virhe. Kesä oli ihan hirveää aikaa, täynnä ahdistusta, riitoja eikä tilanne korjaantunut. Vihasin sitä tilannetta missä olin ja sitä että olin suostunut yrittämään vaikka oli arvattavissa miten siinä käy. Mies kyllä yritti pitää mua tyytyväisenä, se vain lisäsi ahdistusta. Elokuussa sain niin kovan ahdistuskohtauksen. En saanut sitä loppumaan ennen kuin sanoin että nyt en enää jaksa. Ihan sama mitä muut ajattelevat. Pakkasin kamppeet, soitin äitille ja otin koiran. Jälkikäteen äitini on ollut mun pelastaja aina. Kiitollisuus viime vuodesta on edelleen todella suuri. Me ei kyllä sopeuduttu enää saman katon alle, mikä sekin oli niin arvattavissa. Miettikää omalle kohdalle miltä se tuntuis, muuttaa takasin kotiin. Ei se mitään herkkua oo, ei vanhemmalle eikä lapselle varsinkin jos lapsi on jo pitempään asunut omillaan. 

Ahdistus helpotti lähes heti sen jälkeen kun lähdin. Liityin niinkin kyseenalaiseen kuvagalleriaan kun kuvake. Ei siitä nyt sen enempää mutta bongasin sieltä mun nykyisen miekkosen <3 Kun näin sen kuvan etusivulla niin oli aivan pakko mennä tsiigaan se profiili. Ja sit laitoin viestiä että oot komein tivolipelle mitä oon ikinä nähnyt, kun miehen nick siellä oli se. Johon toinen vastas sitten että kiitos, ootkos paljonkin nähnyt tivolipellejä? Ja et oletpa kaunokainen (punastuin) mihin mun oli sitten pakko vastata heti. Muutamat kommentit siellä vaihdettiin ja sit vaihtui puhelinumero. Ja olin ihastunut korvia myöten. Siis aivan päästä varpaisiin. Tutustuttiin sitten viestien muodossa, ja mies kertoi että hänellä on tytär, ja ymmärtää jos mä en tykkää asiasta. Mä vastasin heti että eihän lapsi ole mikään ongelma, mulle varsinkaan. Ja aloin sitten kyselemään paljon hänen tyttärestäänkin asioita. Sit soiteltiin joka ilta ja loppujen lopuksi pyysin miestä tekeen skype-profiilin et saataisiin ihan kasvokkain puhua. Aika pian me sit tajuttiin että mehän ollaan kuin paita ja peppu jo. Välimatkaa vaan oli tosi paljon, ja sit sovittiin et tavataan mun paikkakunnalla, ja että mies tulee toiselle puolelle suomea ja yövytään hotellissa. Laskettiin päiviä tapaamiseen, juteltiin joka päivä puhelimessa ja skypessä. Vihdoin tuli se päivä kun nähtiin. Heti kun näin hänet juna-asemalla niin tiesin ettei meidän kemiat rajoittunut vain nettiin vaan kipinöitä lenteli ihan livenäkin. Samana päivänä me aloitettiin suhdekin. Muutaman yön jälkeen mun koira ja tavarat tuotiin äidin miesystävän toimesta juna-asemalle ja lähdin samaa matkaa sitten itse tänne toiselle puolelle suomea. Ja tänne mä jäin. Ei ole kaduttanut missään vaiheessa etten hankkinut varakämppää äidin läheltä. Tottakai tottuminen siihen että täällä on välillä esiteini/teini ikäinen neitokainen joka osaa olla hyvin haastava ja hankala. Olenkin ainoa joka ei ole antanut kohdella kuin ketä tahansa ja se taisi tulla yllätyksenä likalle muutama kuukausi sitten. 

Silloin kun tänne lähdin reilu vuosi sitten mulla oli e-neuvolan suosituksesta ja myöskin omasta varovaisuudesta johtuen minipillerit käytössä. Ne oli käytössä 3 kk. Sitten vaan päätettiin mun miehen kaa että tulee jos on tullakseen. Varoitin kyllä moneen kertaan kun puhuttiin mahdollisista lapsista että joudutaan varmaan hoitoihin menemään. Mies silti uskoi luonnolliseen raskautumiseen. Mä en, en hetkeäkään. Sen takia tää raskaus on tullut totaalisena yllätyksenä mulle. Lapsi on erittäin tervetullut meille, ainoastaan tuon tulevan isosiskon reaktio vähän pelottaa että miten hän sen ottaa. Ei oo tykännyt äidin puolen pikkusisaruksistakaan hirveemmin. Onneks on jo niin iso ettei välttämättä mitään mustasukkaisuutta tule mukaan mutta en usko että hän mitenkään riemuissaankaan asiasta on. Tarkoituksena on odotella tuonne turvarajan satamaan asti ennen kertomista, ja ehkä pitempäänkin jos emme pääse ultraan heti. Seulontoihin osallistumme kyllä joten sen pitäisi olla välillä 10+0 - 12+6 lappusen mukaan.

Mun tavoitteena on käydä joka päivä jotain kirjoittamassa, mutta väliin voi tulla kiiruspäiviä, jolloin ei kerkeä. Niitä oikeastaan toivoisinkin että aika kuluisi nopeammin! Mut tää on tätä hätähousun elämää! 

Huomiseen! :)