Iskäni

Isänpäivät on nyt neljän vuoden ajan olleet mulle surullisia päiviä. Menetin iskäni keväällä 2011. Vaikka aavistin, ettei isi tule elämään vanhaksi, oli hänen kuolema silti aivan kaamean raskas kokemus. Miksi aavistelin sellaista, noh. Jotenkin kun näkee vierestä kausittaista ryyppäämistä niin ei herätä luottamusta siihen että toinen pitäisi itsestään huolta. Iskä oli silti aivan mahtava iskä selvinpäin. Tykkäsi hauskuuttaa meitä tosi paljon. Äitini teki juuri tuon juomisen takia päätöksen lähteä minun, ja pikkuveljeni kanssa pois iskäni luota kun olin parivuotias. Näimme iskää kuitenkin pitkin lapsuutta vuoro-viikonloppusin, myöhemmin lomilla. Muutimme 2002 niin kauaksi iskästä ettei viikonloput olisi onnistuneet. Matkustimme pikkuveljen kaa useamman tunnin, eka linkillä ja sitten junalla päästäksemme iskän luo. Iskä oli aina vastassa. Vain tasan kerran iskä tuli kännissä vastaan, äiti piti sen jälkeen huolen ettei tullut uudestaan mieleenkään juoda samana päivänä kun me tullaan. Siitäkin oli niin vaikea kertoa silloin. En halunnut myöntää sitä ettei iskä ollutkaan niin hyvä iskä. Olin kuitenkin isin tyttö hyvin pitkälti. Iskä on mut opettanut maalaamaan, valokuvaamaan ja kokkaamaan. Näitä muistoja vaalin paljon. Muistan sen kun olin innoissani seiskaluokkalaisena kotsan tuntien alkamisesta. Olin opetellut suklaakiisselin ohjeen ulkoa. Iskä sitten kuulusteli että mitäs siihen kuuluukaan. Luettelin ylpeänä ainesaosat. Sen jälkeen iskä kyseli että mistäs se suklaan maku siihen tulee, olin unohtanu luetella kaakaojauheen :D. Tällainen on jäänyt mieleen. Se on vain yksi niistä monista hyvistä muistoista mitä on. Iskä onneksi löysi naisen rinnalleen jonka kanssa jakaa elämänsä. Heille syntyi 3 poikaa yhteensä. Äidin puolelta mulle tuli kans yksi pikkuveli veriveljen lisäksi. Yhteensä mulla on siis 5 pikkuveljeä. Näiden pienempien veljien takia myös tuntui iskän menettäminen kauhealta, nuorin heistä ei tule koskaan iskää muistamaan. Oli alle 2 vuotias kun iskä kuoli. Hänen kuoleman jälkeen mä kuulin että iskälle oltiin jo 2010 sanottu viina-epilepsiakohtauksen jälkeen että olisi syytä lopettaa tai elinikää enää n. 1 vuosi jäljellä. Tarkkaa syytä en tiedä miksi hän ei halunnut lopettaa. Varmaan siksi että ei koskaan kokenut juomisensa olevan ongelma. Luulisi että lapset toisi tarpeeksi syytä ja intoa elämään, parisuhde iskällä ja hänen kihlatulla oli jo pitkään mennyt vähän huonommin. 

Keväällä 2011, oli sunnuntain ja maanantain välinen yö. Sain ihmeellisen itkukohtauksen. Mua ahdisti ja olin ihan hepulissa että mistä tää nyt tulee. Mitään ei ollut sinä päivänä tapahtunut, oli ollut normaali sunnuntai. Maanantai sujui ihan normaalisti. Tiistai-aamuna heräsin siihen että ovikello soi. Menin katsomaan ovisilmästä. Näin 2 miestä puvuissa. En avannut koska näyttivät niin oudoilta. Aloin syömään aamupalaa, mitään aavistamatta. Silloinen mies oli kotona. Puhelin soi. Äiti soitti. Heti ekaksi äiti kysyi että onko mies kotona. Ihmettelin kysymystä, olihan se outoa että moista kysyy oma äiti heti ekaksi. Kun vastasin myöntävästi, äiti sanoi että iskä on kuollut sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Puhelin lensi kädestä, huusin keuhkoni tyhjäksi. Se sattui se tiedon saaminen ihan helvetisti. Exä oli napannut puhelimen sen jälkeen kun järkyttyi mun huudosta ja keskusteli äidin kaa mistä on kyse. Ryömin keittiön nurkkaan mistä en liikkunut kai pariin tuntiin. Näin jälkikäteen ajateltuna olin varmaan shokissa. Monta päivää meni ihan sumussa. Halusin tietää mitä on tapahtunut. Iskä oli ollut kaverinsa kanssa viettämässä iltaa sunnuntaina, ensin baarissa, sitten kaverinsa tykönä. Eli siis olivat juoneet paljoltikin, saunoneet. Jossain vaiheessa iskän kaveri oli sammunut olkkariin, iskä oli sitten kai mennyt uudestaan saunaan tai jäänyt sinne kaverin poistuessa. Iskä siis sammui saunaan, se on todettu olevan tärkeä tekijä kuolemaan johtaneissa tapahtumissa. Kuten kaikissa epäselvissä kuolemantapauksissa, suoritettiin iskälle ruumiinavaus. Silmän iiriksestä mitattiin promillet 4,9 joten virallinen kuolemansyy oli alkoholimyrkytys. 

Iskällä oli lompakossaan ollut jo pitempään toiveet siitä miten menetellä jos hän kuolee. Olisiko itsekin sitten tiennyt kuolevansa nuorena. Hän halusi tulla tuhkatuksi, ja tuhkat pohjanlahteen, tai jäämereen. En nyt tarkkaan muista kumpaan. Muistotilaisuus pidettiin, iskä oli arkussa keskellä huonetta. Olin ihan sekaisin. Onneksi äiti lähti meitä kuskaamaan, minua ja veljeä. Exäkin oli sillä reissulla mukana jos oikein muistan. Saimme veljen kanssa luettua just ja just valitsemani muistovärssyn, värisevin äänin. Tilaisuuden jälkeen meillä omaisilla oli mahdollisuus nähdä vainaja. Koska koko kuolema oli tuntunut mulle todella epätodelliselta ja kaukaiselta, halusin nähdä iskän. Näin jälkikäteen olen miettinyt oliko se oikea ratkaisu. Kyllä se oli, ainakin sain pisteen sille jossittelulle. Että jos oliskin tapahtunut jokin erehdys. Ei ollut ei. 

Kesällä 2011 matkustin sitten tapaamaan iskän kihlattua ja pikkuveljiäni. Harmi vain heistä vanhin oli kaverinsa luona mutta oli kiva nähdä edes kaksi heistä. Olimme hakeneet luvan iskän tuhkien sirotteluun pohjanlahteen. Pojat jäi rantaan, menimme ukin ja iskän kihlatun kanssa veneellä kauemmas rannasta. Iskän kihlattu oli hankkinut muistoseppeleen. Pidin iskää sylissä, toisinsanoen uurnaa. Laskin tuhkat ja iskän kihlattu luki muistaakseni värssyn. Tuhkien upottua hän laski seppeleen perään. Sen jälkeen iskä oli vapaa kulkemaan sinne minne tyrskyt vie.  <3 

Facebookkiin kirjoitin tänään näin:

Yli neljä vuotta on mennyt siitä kun menetin sinut. Sen jälkeen jokainen isänpäivä on ollut surullinen tavalla tai toisella. Kaipaan sinua jokainen päivä takaisin tähän maailmaan, takaisin mun ja pikkusisarusten elämään. Voi kunpa se olisikin mahdollista. Tai edes pieni juttuhetki kanssasi. Olit mulle todella läheinen, vaikka et niinkään läsnä joka päivä. Olit sydänmessä sitli aina, olet edelleen. Toivottavasti sun on hyvä olla nyt. Hyvää isäinpäivää isi.

Tänään on kyllä kieltämättä ollu todella vaikea päivä. Olen itkeskellyt ikävää häntä kohtaan, olen itkenyt myöskin sitä että Papuselta puuttuu yksi isovanhemmista. En tiedä miltä se sitten toisesta tulee tuntumaan. Mä kun sain tuntee kaikki omani. He ovat kaikki edelleen elossa. Äitini vanhemmat ovat läheisemmät mulle. No parempi ehkä näin alunperinkin, eikä niin että tuntee ensin ja sit yhtäkkiä menettää. En mä tiedä. 

Huomenna sitten parempi päivä varmasti, ollaan kahdestaan niin sekin jo helpottaa. Tänään on ollu vaikea esittää reipasta kun tiedän että miehen tyttären on vaikea ymmärtää sitä miksi mulle tää päivä on niin vaikea ja surullinen. Mutta kuitenkin. Huomenna kirjoittelen paremmilla mielentiloilla. 

Huomiseen.