Minimies päätti saapua maailmaan dramatiikan säveltämänä 18.6.2016 klo 1:40. Mitoin 2780 g, 49 cm ja py 34 cm. Hän on huisin pikkunen!
En aio kaunistella synnytystä pätkääkään joten jos koet että et pysty lukemaan totuudenmukaista kertomusta niin jätä lukematta.
Kaikki alkoi periaatteessa jo päiviä aiemmin, supistussarjoja jotka sitten taukosi aina muutamaksi tunniksi. Torstai-iltana olin käymässä nukkumaan kun totesin et jumantsuikka kun sattu supistus lujempaa. Pistin silti silmät kiinni, ajatellen et kyllä se siitä hiipuu taas. Käänsin kylkeä ja sama toistui, sattui tuntuvasti. Sitten kun tämä tapahtui jo viidennen kerran en enää ignoorannut, otin kellotussovelluksen esiin. Supistuksilla oli viiden minuutin välit. Puristin miehen kättä ja yritin hengitellä parhaani mukaan. Kolmen aikaan luovutin ja nousin ylös. Välit harvenivat ja viiden aikaan ne oli n. vartin välein ja päätin yrittää nukkua. Nukuin sitten ne vartin välit. Seitsemältä nousin taas. Tein päätöksen mennä neuvolalääkärille jolle oli varattu aika klo 10:30. Supistukset olivat läsnä mutta epäsäännöllisinä. Lääkäri sanoi mulle että kohdunkaulaa on ohuelti jäljellä, yhtään en ole auennut. Joten päätin sitten sinnitellä kotona. Ja pitkään sinnittelinkin vaikka olo paheni. Tein supistuksien yhteydessä ruuan, joka paloi vähän pohjaankin. Pakotin itseni syömään. Sitten tuli todettua etten vain enää pysty oleen aloillaan kun supistaa ja aloin nousta jokaisella supistuksella ylös ja keinuttaan lantioo. Hörpin vadelmanlehtiteetä et saan vauhtii supistuksiin lisää. Kahdeksan aikaan soitin synnärille kun oli alle 5 minuutin välit että mitä teen. Ohjeistus oli ottaa vielä kerran panadolia ja mennä suihkuun, ja jos ne ei auta niin sitten näytille. Eivät auttaneet.
Saavuimme synnärille 21:40, sairaalakassi kainalossa. Siellä oli mukava kätilö vastassa. Vähän tosin harmitti kun olin auennut vaan sormelle. Hän toi mulle Litalginia ja lämpöpussin et pystyn oleen käyrillä. Sitten alkoikin mielenkiintoinen vaihe, ja myöskin pelottava. Käyrillä ollessa, olisiko ollut toinen supistus niin kuulin että sydänäänet heikkeni huomattavasti (>50-60) eivätkä alkaneet palautua. Soitin paniikissa kelloa ja kätilö tulikin paikalle. Menin kontilleen käskystä ja hitaasti sydänäänet palasivat normitasolle. Sanoin etten uskalla enää lähteä kotiin ja kätilö totesi ettei enää päästetäkään. Hän kävi lääkärin kanssa juttelemassa ja päätettiin et kalvot rikotaan ja vauvalle pinni päähän.
Siellä sainkin melkein paniikkikohtauksen kivuista ja jännityksestä, siitä etten lähde ilman vauvaa. Kalvojen rikkominen ei tuntunut miltään ja pinni saatiin helposti päähän pojalle. Sykkeet pysyivät hyvinä varmaan tunnin. Sinä aikana mun olo tuskastui huomattavasti. Suppareita tuli 2 minuutin välein ja en pystynyt yhtään rentoutuun niiden aikana. Kätilö tilasi mulle epiduraalin vaikka en sitä rukoillut itse. Anestesialogi tuli pian. Sen laitto sattui, sähkötyksen tunnetta tuli jalkaan. Huomasi ettei selkäranka ollu helpoin pistää. Tuli käsky levätä. Yritin mutta vilkuilin sykkeitä ja näin että ne rupes uudelleen heitteleen.
Pian saliin tulikin juosten kätilö ja lääkäri ja mut käskytetään jälleen kontilleen. Tällä kertaa se ei auta. Happi isketään naamalle ja kohdunkaula tutkitaan. Olin auki vain 3 cm ja lääkäri soittaa leikkuuluvan. Kuulen kun lääkäri selittää miehelle että vauva ei kestä supistuksia, ja pahoittelee että he eivät kerkeä häntä valmisteleen saliin. Mulle tungetaan kurkusta alas vatsahappojen neutralisoija. Sit pomppaan toiselle sängylle ja mut kärrätään leikkaussaliin. Onnekseni sain olla hereillä ja viilto tehtiin vaakaan, ei ollut liian kiire. Ja mulle selitettiin kokoajan mitä tapahtuu.
Poika sai ysin pisteet ja pääsi heräämössä heti isin paidan alle möyrimään. Musta tuntui et mua kursittiin ikuisuus ja halusin pian nähdä vauvan uudelleen, enemmän kuin vilaukselta. Heräämöön siirryttyäni sain pojan paidan alle. Neljän aikaan päästiin osastolle perhehuoneeseen.
Voin sanoa että ihmettelen ihmisiä jotka valitsee sektion. Ei ole toipuminen ollut herkkua vaikka kuulemma olen edistynyt nopeaa. Jatkossa jos saan itseni huijattuu tuohon hommaan uusiksi, aion yrittää alakautta uudestaan. En lähde leikkaussaliin kuin tilanteen pakosta. Eniveis. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Poika on terve ja olemme jo kotona olleet reilun vuorokauden. Imetyskin sujuu. Niinpä! Mä imetän vaikka päätin että en. Ja olen onnellinen päätöksestä <3.
Tässä pari kuvaa, ja kyllä, myös imetyselfie.
Saavuimme synnärille 21:40, sairaalakassi kainalossa. Siellä oli mukava kätilö vastassa. Vähän tosin harmitti kun olin auennut vaan sormelle. Hän toi mulle Litalginia ja lämpöpussin et pystyn oleen käyrillä. Sitten alkoikin mielenkiintoinen vaihe, ja myöskin pelottava. Käyrillä ollessa, olisiko ollut toinen supistus niin kuulin että sydänäänet heikkeni huomattavasti (>50-60) eivätkä alkaneet palautua. Soitin paniikissa kelloa ja kätilö tulikin paikalle. Menin kontilleen käskystä ja hitaasti sydänäänet palasivat normitasolle. Sanoin etten uskalla enää lähteä kotiin ja kätilö totesi ettei enää päästetäkään. Hän kävi lääkärin kanssa juttelemassa ja päätettiin et kalvot rikotaan ja vauvalle pinni päähän.
Siellä sainkin melkein paniikkikohtauksen kivuista ja jännityksestä, siitä etten lähde ilman vauvaa. Kalvojen rikkominen ei tuntunut miltään ja pinni saatiin helposti päähän pojalle. Sykkeet pysyivät hyvinä varmaan tunnin. Sinä aikana mun olo tuskastui huomattavasti. Suppareita tuli 2 minuutin välein ja en pystynyt yhtään rentoutuun niiden aikana. Kätilö tilasi mulle epiduraalin vaikka en sitä rukoillut itse. Anestesialogi tuli pian. Sen laitto sattui, sähkötyksen tunnetta tuli jalkaan. Huomasi ettei selkäranka ollu helpoin pistää. Tuli käsky levätä. Yritin mutta vilkuilin sykkeitä ja näin että ne rupes uudelleen heitteleen.
Pian saliin tulikin juosten kätilö ja lääkäri ja mut käskytetään jälleen kontilleen. Tällä kertaa se ei auta. Happi isketään naamalle ja kohdunkaula tutkitaan. Olin auki vain 3 cm ja lääkäri soittaa leikkuuluvan. Kuulen kun lääkäri selittää miehelle että vauva ei kestä supistuksia, ja pahoittelee että he eivät kerkeä häntä valmisteleen saliin. Mulle tungetaan kurkusta alas vatsahappojen neutralisoija. Sit pomppaan toiselle sängylle ja mut kärrätään leikkaussaliin. Onnekseni sain olla hereillä ja viilto tehtiin vaakaan, ei ollut liian kiire. Ja mulle selitettiin kokoajan mitä tapahtuu.
Poika sai ysin pisteet ja pääsi heräämössä heti isin paidan alle möyrimään. Musta tuntui et mua kursittiin ikuisuus ja halusin pian nähdä vauvan uudelleen, enemmän kuin vilaukselta. Heräämöön siirryttyäni sain pojan paidan alle. Neljän aikaan päästiin osastolle perhehuoneeseen.
Voin sanoa että ihmettelen ihmisiä jotka valitsee sektion. Ei ole toipuminen ollut herkkua vaikka kuulemma olen edistynyt nopeaa. Jatkossa jos saan itseni huijattuu tuohon hommaan uusiksi, aion yrittää alakautta uudestaan. En lähde leikkaussaliin kuin tilanteen pakosta. Eniveis. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Poika on terve ja olemme jo kotona olleet reilun vuorokauden. Imetyskin sujuu. Niinpä! Mä imetän vaikka päätin että en. Ja olen onnellinen päätöksestä <3.
Tässä pari kuvaa, ja kyllä, myös imetyselfie.
Kirjoittelen kunhan jaksan ja kerkeän taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti